Täst Eteenpäin -blogi

Me tiedämme – mutta mitä me oikeasti tiedämme?

Jään usein pohtimaan tätä työyhteisösovittelujen ja työnohjauksien jälkeen. Keskustelu saattaa liittyä annettujen ohjeiden ymmärtämiseen, yhdessä sovittuihin käytänteisiin – esimerkiksi aikatauluhaasteisiin – tai tiimin yhteisen työskentelyn pulmiin. Puhumme asioista yleisesti, mutta ulkopuolisena ei aina näe, mikä oikeasti vaikuttaa pinnan alla.

Kun sovittelijana ja työnohjaajana teen tarkentavia kysymyksiä, keskustelu alkaa syventyä. Ryhmästä nousee usein vastaus: "Kyllä me tiedämme, mikä meitä tässä asiassa haastaa."

Mutta nämä "kyllä me tiedämme" -vastaukset voivat olla organisaatiolle kalliita. Jos samaan asiaan joudutaan palaamaan yhä uudelleen ja uudelleen – vaikka on jo sovittu selkeistä pelisäännöistä – miksi mikään ei silti etene?

Tämä ilmiö ei rajoitu vain työyhteisösovitteluun tai työnohjaukseen, vaikka niissä se näkyy erityisen kirkkaasti. Sama toistuu monissa työyhteisöjen arjen tilanteissa – vaikkapa kahvitaukokeskusteluissa, kun luullaan tietävämme, vaikka todellista yhteistä tietoa ei olekaan.

Kun tämä "kyllä me tiedämme" -ilmiö nousee esille työyhteisösovittelun tai työnohjauksen aikana, otan ilolla avukseni fläppitaulun. Aloitamme purkamaan näkyväksi sitä, mitä me oikeasti tiedämme. Tämä yksinkertainen käytäntö tekee asian koko ryhmälle konkreettisemmaksi ja helpommin hahmotettavaksi kuin pelkkä keskustelu.

Yllättävää on, että taulu pysyy usein pitkään tyhjänä. Juuri siinä hetkessä alkaa tärkeä oivallusprosessi. Jos tiimissä on esimerkiksi viisi henkilöä, myös "tieto" tilanteesta voi olla viisi erilaista näkemystä – vaikka olisimme olleet varmoja, että näkemys on yhteinen.

Kun alamme kirjoittaa sanoja taululle, vähitellen alkaa hahmottua kokonaisuus. Näemme, missä meillä todella on yhteinen ymmärrys – ja missä on vain olettamuksia, tulkintoja tai toiveita.

Pysähtyminen ja tiedon purkaminen näkyväksi on myös erinomainen keino kehittää omaa itsetuntemusta ja reflektiokykyä. Kun huomaa, miten oma näkemys eroaa muiden käsityksistä, syntyy tilaisuus kysyä itseltä: Mikä tässä on omaa tulkintaa? Mikä on faktaa? Mitä minä voin tehdä toisin, jotta tiimi voisi toimia paremmin?

Työyhteisösovittelu ja työnohjaus eivät siis ole pelkkää ongelmien ratkaisua – ne ovat oppimisprosesseja, joissa työyhteisö oppii yhdessä. Ne auttavat havaitsemaan piileviä jännitteitä, vahvistamaan vuorovaikutusta ja rakentamaan yhteisiä toimintatapoja, jotka kantavat myös arjen haasteissa.

Pysähtyminen kannattaa.
Jos tiimissäsi toistuvat samat haasteet tai kaipaat tilaa pysähtyä yhdessä pohtimaan, mikä teitä oikeasti auttaa eteenpäin, työyhteisösovittelu tai työnohjaus voi olla ratkaisu.

Kuunnella, kuulla ja tulla kuulluksi – yksinkertaista mutta ei helppoa

Miksi kuunteleminen on niin vaikeaa?

Ristiriitatilanteissa olemme usein niin kiinni omassa asiassamme, että on lähes mahdotonta todella kuulla, mitä toinen sanoo. Mitä enemmän ihminen luulee tietävänsä, sitä vaikeampi hänen on pysähtyä kuuntelemaan toisen tarinaa ja näkökulmaa.

Viikkopalavereissa ja tiimin tapaamisissa olisi tarkoitus käydä läpi, missä mennään ja mitä on tulossa. Liian usein keskiöön nousee kuitenkin puhelin – miksi sen täytyy olla mukana? Miksi sitä selataan toisen puheenvuoron aikana? Kun huomio ei ole läsnä, vuorovaikutus ja kommunikointi kärsivät. Ideointi, tiimityö ja päätöksenteko hidastuvat – ja tästä kertyy piileviä kustannuksia, joita on vaikea laskea.

Läsnäolo on enemmän kuin sanat

Kuunteleminen ei aina tarvitse sanoja. Toisinaan katse, hymy tai pelkkä pään nyökkäys riittää. Kun olemme aidosti läsnä, välitämme viestin: "Minä kuulen sinua."
Kuulluksi tuleminen tekee vaikeankin asian helpommin hyväksyttäväksi. Se synnyttää luottamusta ja antaa tunteen tasa-arvoisesta kohtaamisesta.

Entä tapaaminen ruudun takaa? Miksi on hyväksyttävää, että kamerat pysyvät kiinni? Voinko luottaa siihen, että minua oikeasti kuunnellaan?

Kuuleminen vaatii rohkeutta

Kun pysähdymme kuulemaan toisen ajatuksia käsiteltävästä asiasta, tai toisen tarinaa niin meille avautuu mahdollisuus uusiin näkökulmiin. Se rohkaisee, luo tunnetta arvostuksesta ja luo parhaimmillaan työn iloa.
Kuunteleminen ei kuitenkaan ole aina helppoa. Se vaatii asennetta, jossa ei tuomita eikä arvostella. Samalla on kyettävä kestämään se, mitä kuulee – ja tunnistamaan, mitkä tunteet kuuluvat kertojalle ja mitkä itselle.

Ristiriitatilanteissa kuunteleminen

Kuunteleminen ja kuuluksi tuleminen on rohkaisevaa – ja joskus jopa hämmentävää tilanteissa, joissa ristiriita on kytenyt pitkään. Kun asiat sanotaan ääneen juuri niin kuin itse ne koemme, ilman että kukaan tuomitsee tai kyseenalaistaa, syntyy voimaannuttava kokemus. Se avaa mahdollisuuden uusille näkökulmille ja auttaa näkemään myös sen, kuinka syvälle negatiivisiin ajatuksiin tai jopa katkeroitumiseen työyhteisön tilanne voi viedä.

Arjen esimerkki

Moni meistä tunnistaa tilanteen: vastaamme puheluun samalla kun kirjoitamme sähköpostia. Soittaja kuulee näppäimistön naputuksen ja saa hajamielisen vastauksen kysymykseensä. Tuliko soittaja kuulluksi? Ei – päinvastoin hän jäi ärtyneeksi ja kokemuksesta jäi tunne, ettei minua kohdata.
Huolestuttavinta on, että usein puheluun vastannut ei edes huomaa, millaisen tunteen on toisessa herättänyt.

Kun vastaamme puheluun tai joku tulee toimistolla vaihtamaan ajatuksia, kaiken muun tulisi jäädä. Siirrä katse pois ruudulta, keskity kuuntelemaan ja kuule.

Arvostava kohtaaminen kantaa pitkälle

Arvostava kohtaaminen antaa vähintään yhtä paljon kuin siitä saa. Joskus siihen riittää vain muutama minuutti – mutta kokemus voi kantaa pitkälle. Kuulluksi tuleminen on voimaannuttava tunne, joka ei katoa vaan jättää hyvän jäljen.

Kuunnella, kuulla ja tulla kuulluksi tarkoittaa pysähtymistä ja yhdessä kulkemista vuorovaikutuksessa – myös silloin, kun lopputulos ei ole ennalta arvattavissa. Ja juuri siksi se on niin arvokasta.

Etusivu